On se vaan kumma, miten työelämä voi potkia näin paljon päähän?

Mulla on muuten kaikki tässä elämässä kunnossa... on Ihana aviomies, kaksi ihanaa tervettä hyväntuulista poikaa, ihania sukulaisia, ystäviä, kavereita.

Elämä on mennyt aikalailla miten olen sen halunnutkin menevän. Olen 7- vuotiaasta lähtien halunnut tulla lastenhoitajaksi tai lastentarhanopettajaksi. 25-vuotiaana halusin ensimmäisen lapsen ja sain sen, 27.vuotiaana toisen. Menin naimisiin 30-vuotiaana. Olen saanut mennä ja bilettää ja tavata ystäviä niin paljon kuin olen halunnut. Elämästäni ei ole kuollut ( onneksi) muita kuin Mummi ja Ukki.... kaikki on siis pääsääntöisesti hyvin!

Mutta toi työelämä.. miten se voi ollakin niin vaikeeta? Ensimmäinen työpaikkani valmistumisen jälkeen oli päiväkoti K. Siellä aloitin ensimmäisen kerran lastentarhanopettajan työt. Olin innoissani.. olin opettajana 1-3-vuotiailla lapsilla... olin myös 2 varajohtaja. Into lopahti kuitenkin äkkiä kun kuulin erään työkaverini puhuvan paskaa mun selän takana ja edessäpäin oli mulle niin mielin kielin... olin silloin vielä aika nuori enkä uskaltanut nostaa kissaa pöydälle,,,ja olin onnellinen kun työ loppui 9kk jälkeen.

Toinen työpaikkani oli päiväkoti H, jossa aloitin vuonna 2006 äitiyslomani jälkeen. Olin innoissani.. päiväkoti oli pieni kahden ryhmän päiväkoti, montessoripainotteinen, luonnon keskellä. Päiväkodissa oli omanikäistä porukkaa töissä ja he vaikuttivat innostuneilta ja motivoiltuneilta työhönsä. Ilmapiri vaikutti todella mukavalta. Minulta kysyttiin melkein ekana päivänä, että lähenkö pikkujouluihin, teatteriin tai johonkin...Ensimmäinen vuosi siellä sujui mainiosti ja viihdyin todella hyvin.Johtaja oli ihana, paras ja ymmärt äväinen!  Tiimissäni oleva työkaveri oli tullut ihan ystäväksi, jota näin vapaa- ajallakin paljon. Vuoden kuluttua kaikki kuitenkin muuttui. Silmäni aukesivat. Ilmapiiri ei ollutkaan hyvä vaan kaksi tiimiä ja lapsiryhmää olivat me ja te. Lapsista kilpailtiin ryhmässä, että kuka on kivoin hoitaja. Apua ei annettu kun sitä pyydettiin vaan todettiin, että etsi, niin minäkin olen aikoinani etsinyt. Lisäksi kuvittelemäni ystävä ryhtyi työpaikkakiusaamaan minua. Minulla oli aina vaattet huonosti, en osannut laittaa vaippaa lapsille kunnolla, en osannut laskea yksinkertaisia laskuja, miten voin olla korkeakoulusta valmistunut.? Hän otti jopa lapsia mukaan tähän nälvimiseensä. Aamulla ei tervehtinyt jos ei huvittanut,, jos oli huono päivä niin pilasi kaikkien muidenkin päivän, ahdisti nurkkaan ja kysyi, etkö sä muka pärjää näitten seitsemän lapsen kanssa? sain itkeä töissä yhtä mittaa.. Hän vain sanoi, ett'ä sanoo asiat suoraan ,että mäkin voin sanoa ja mitä mä sitä pelkään. ( puhui kuitenkin nämä ilkeät asiansa myös selän takana mutta se ei kuulemma ollut seläntakana puhumista kun oli sanonut mulle sen suoraan!?) Kestin tätä kokonaisuudessaan kolme vuotta ja lähdin.

Kolmas työpaikkani on nykyinen työpaikkani. Olin onnessani (taas) kun pääsin tänne. Aluksi kaikki vaikutti taas mukavalta ja tuntui, että nyt mulla on hyvä tiimi. Ryhmässämme on mieshoitaja ja ajattelin, että nyt ei tule mitään turhaa paskanpuhumista. Onnea ja autuutta kesti puoli vuotta ja sinä aikana sain tuotua paljon hyviä ideoita ryhmään, joita ryhdyimme kokeilun vuoksi toteuttamaankin. Seuraavana keväänä sain kuulla että minusta oli menty juoruumaan johtajalle lomani aikana.( koko tiimi plus opiskelijani) Yritin kuulemma liikaa muutttaa toimintaa montessorimaiseksi, en tervehdi aamuisin, en anna opiskelijalle ohjausta, jos olin surullinen, mun  surumieleni vaikuttaa kuulemma koko tiimin mielialaan. Jouduin sitten johtajan puhutteluun ja puolustin kyllä itseäni, että tämä kuvaus ei liity muhun mun miellestä mitenkään. sen jälkeen meillä olikin paljon tiimiohjausta,, mutta ei se auttanut mitään.. mun ilmeet kuulemma kertoo mitä mä ajattelen ( erään työkaverini mielestä) Olen pikkuhiljaa luovuttanut ja ruvennut toimimaan niin kuin muut multa odottavat ja sekään ei riitä.. teet niin tai näin niin koskaan ei oo hyvä.

Nyt toiveissani on ollut siirtyä syksyllä 3-5 vuotiaiden lasten ryhmään. Johtaja halusi tänään keskustella mun kanssa siitä. Olenko mä kykenenvä tekemään tätä hommaa. Pystynkö mä olemaan opettajana 3-5-vuotiaille lapsille. siellä kun tulee olemaan 4-vuotis- neuvolan arviointia ja tunne muksu-projektia ja kettu-testiä, pienryhnätoimintaa. Opettajan vastuu on suuremoi kuin pienillä. Mä sanoin siihen että mä haluan pystyä ja haluan oppia uutta ja mennä urallani eteenpäin enkä junnata paikallani.. ja kysyin johtajalta että etkö sä luota siihen että mä pystyn kun kysyt tämmöistä?. johtaja siihen että: en ole ihan varma luotanko!?. Kyllä taas tuntu niin hyvältä! NOT!  Pyysin Johtajalta, että se sanoisi jotain positiivistakin mun työstä niin tuli sieltä, että hän on tyytyväinen kun mä osaan kuunnella ja mun musiikkituokiot ovat hyviä. Mutta hän toivoo tätä mun herkkyyttä enemmän tähän työhön.. eli enemmän lapsia halata ja syliin ja isommille lapsille kanssa. Mä sanoin että mielestäni mä kyllä halaan paljon, varsinkin niitä ihmisiä, joista tykkään ja lapsia etenkin... Mut jaa- a saapa nähdä! Itkin taas johtajallekin ja sitten lepparissa ihan kunnolla...

Mä en ymmärrä miks oon joutunut tollasiin paikkkoihin töihin missä kaikki on noin hankalaa.. mistä mua näin rangaistaan? enkö ole jo syntini sovittanut? voisiko tämä karma jo loppua?